Tagiarkisto: Pietarinsuomalaiset

Sadan vuoden hurma

Sankt Petersburg

1800-luvun Pietari oli markkinoita, mahdollisuuksia ja työpaikkoja

Vuonna 1879 Jacob Robert Runeberg, Johan Ludvig ja Frederika Runebergin viides poika, suuntaa Pietariin. Hän on maailmaa nähnyt, innovatiivinen ja rohkea, opiskellut Helsingin teknillisessä korkeakoulussa, Newcastlessa, Viipurissa ja Marseillessa, erikoistunut höyrykoneisiin ja laivoihin, suunnitellut talvikäyttöön soveltuvan höyrylaivan ja kehittynyt Pohjoismaiden parhaaksi jäänmurtajasuunnittelijaksi.

Pietarissa hän avaa oman insinööritoimiston. Sen nimeksi tulee Bureau Vega, tutkimusmatkailija Nordernskjöldin inspiroimana.

Pietari tulee mullistamaan monen muunkin suomalaisen elämän. Hurjaa vauhtia kasvava metropoli tuo töitä, markkinoita, uusia tuulia ja opettaa maalaiset käyttämään rahaa. Se on Venäjän kaupallinen keskus ja tärkein satama, siellä on hallinto, varuskunta ja asukkaita vuonna 1883 melkein miljoona, 861 303.

Pian Runeberg on täydessä vauhdissa ja työllistää useita suomalaisinsinöörejä rakennus- ja asfalttitöihin, tuo Suomesta Pietariin veneitä, koneita ja katukiviä ja jatkaa myös höyrykoneiden parissa.

Runeberg ei ole ainoa suurkaupunkiin lähtijä. 1881 Pietarissa asuu 24 000 suomalaista – enemmän kuin Turun koko väkiluku.

Kaupunki avaa mahdollisuuksia, joista ei ole voitu kuvitella. Talouteen se vaikuttaa ainakin kolmella tavalla: luomalla markkinoita lähialueiden tuotteille, tarjoamalla työpaikkoja sekä luomalla mahdollisuuksia yrittäjille.

Suomesta päivittäin 47 000 litraa maitoa

Jo 1700-luvulla Suomen talous on suuntautunut yhä enemmän itään. Länsi-Suomi on kytköksissä Tukholmaan, mutta etenkin idästä ja kaakosta katsotaan Pietariin. Venäjän-kauppaa tuetaan tullihelpotuksin ja suomalaiset saavat oikeuden myydä talonpoikaistuotteita. Samaan aikaan Suomessa vanha maatalousyhteiskunta on murenemassa ja teollisuus kehittymässä, mutta keihäänkärkiä on vasta muutama ja kotimarkkinat pienet.

Pietarissa tarvitaan kaikkea. Ruokaa, rakennustarvikkeita ja polttopuuta. Pian itä- ja kaakkoissuomalaiset talonpojat ajavat rahtia ja matkaavat Pietariin tuotteitaan myymään. Pietariin viedään kaikkea mahdollista – kalaa, maitoa, kiveä, rakennustarvikkeita, karjataloustuotteita, polttopuuta ja heinää. On löytynyt uusi markkina-alue, eikä sille riitä mikään.

Kaupunki muuttaa myös suomalaista maaseutua ja sen asukkaita. Monella itäsuomalaisella on yhteyksiä Pietariin, ja kaupunkiin tehtävät työ- ja rahtimatkat muuttavat maanviljelijöiden perinteistä roolia. On idänreissuja, sivutöitä ja mahdollisuus ansaita rahaa. Pietarissa saaduilla rahoilla ostetaan kahvia, teetä, vaatteita ja työkaluja. Ihmiset tottuvat käyttämään rahaa, ostamaan valmistavaroita, tämä nopeuttaa myöhemmin muutosta rahatalouteen. Muualla Suomessa elämäntyyliä kavahdetaankin.

Vähitellen kauppa-alue laajenee idästä muuallekin Suomeen. Ihan pienistä määristä ei ole kyse. Vuonna 1913 Pietariin kulkee Suomesta 47000 litraa maitoa ja 25 000 kiloa kalaa joka päivä.

Idästä myös tuodaan, mutta pienemmässä mittakaavassa. Lappeenrantalaisissa liikkeissä myydään Pietarin tuontitavaraa, kaupungista tuodaan silkkiä, mausteita ja tuoreita hedelmiä, itävilja on halpaa ja maaseudun asukkaat ryhtyvät juomaan teetä. Kun kansallisuusaate sitten vuosisadan lopulla leviää, kehotetaan kauppiaita myymään kotimaista ja ihmetellään, miksei lähiruokaa myy kukaan.

Koru

Töihin Pietariin: palveluskuntaa, suutareita ja kelloseppiä

Suomalaisille Pietari on suurkaupungin sykettä, kulttuurien sekamelskaa, töitä ja mahdollisuuksia. Pietariin lähdetään etenkin kaupungeista ja aika nuorina. Naiset palvelusväeksi, miehet räätäleiksi, suutareiksi, kultasepiksi, metallitöihin, aseväkeen. Myös kouluttautuneita kaupunki kiinnostaa. On pappeja, virkamiehiä, yrittäjiä, opettajia.

Ihan ex tempore muuttoliike ei synny. Suomalaisilla on ollut kaupungissa kirkko, työpaikkoja ja omat asuma-alueet jo alusta asti, ja etenkin Viipurista Pietariin on muutettu jo pitkään.

Nyt tarvitaan metallityöläisiä ja koneenrakentajia, ja vuosisadan lopussa suurin työllistäjä on rautatie. Suomalaisista työntekijöistä pidetään, he ovat rehellisiä ja tekevät työnsä hyvin.

Käsityöläisille Pietari on mekka. On taitoa, mestareita ja hyvä toimeentulo. Sosiaalinen nousu on arkipäivää.

Pietarin kultaseppiä pidetään Euroopan parhaimpina, ja moni kisälli ja nuori tuleekin alaa oppimaan. Pian Pietarissa on suomalaisia kultaseppiä enemmän kuin Suomessa, 1800-luvun puolivälissä usea sata ja kuulun Fabergen mestareista yli puolet.

Myös suomalaisia suutareita on paljon, vuonna 1869 noin tuhat. Moni heistä asuu Lesnoin esikaupungissa ja tekee töitä kotona. Kovin suomalaismonopoli löytyy kuitenkin Pietarin katoilta. Suomalaisia nuohoojia on kaupungissa eniten, sillä he ovat rehellisiä ja sellaisia, joiden pää kestää korkeutta.

Yrityksille Pietari avaa suuret markkinat. Edith Södergranin äidin isä Gabriel Michelsson Holmroos perustaa valimon, A. Askolinin pianotehdas on alansa ainoa suomalainen. Nevalla 1872 aloittanut Fridolf Rafael von Haartman pyörittää höyrylaivayhtiötä, jonka matkustajamäärä ylittää 89 miljoonaa matkustajaa vuonna 1889.

Vielä hetken ajan talous on nousussa, mahdollisuudet kasvavat ja suomalaisten aiemmat verkostot auttavat tulijoita eteenpäin.

Sitten kaikki muuttuu. Tulevat levottomuudet, vallankumous, sota. Moni Pietarissa asunut palaa. Mutta kaiken lopullisuutta ei tiedä vielä kukaan. Max Egman siteeraa kirjassaan Pietarinsuomalaiset yhtä palaajaa, joka kertoo antaneensa avaimet naapurille ja pyytäneensä tätä kastelemaan kukat. Hän oli ajattellut viipyvänsä pari viikkoa. Mutta maailma on äkkiä toinen.

Entä Runeberg? Hän, joka osasi rakentaa jäänmurtajia ja kehitti lentokoneen. Myös hän palaa, mutta toisena miehenä, kaiken omaisuutensa menettäneenä.

Lähteenä artikkelissa käytetty mm. Max Engmanin teosta Pietarinsuomalaiset sekä Lappeenrannan museon verkkosivuja.

Teksti: Leena-Kaisa Laakso